Kehitys

Kummitussirkat ovat nopeasti kehittyviä ja lisääntyviä hyönteisiä. Kummitussirkat käyvät elämänsä aikana läpi vaillinaisen muodonvaihdoksen eli kehittyvät munasta toukka-asteen kautta aikuisiksi. Jokainen harrastaja voi itse seurata niiden elämänkiertoa alusta loppuun, mikä yleensä kestää vain yhdestä kahteen vuotta. Kasvatuksen vaivattomuus on suurelta osin syynä kummitussirkkojen suosioon terraarioeläiminä.

Munavaihe on kummitussirkkojen elämänkaaren yksi merkittävistä osista, ja viekin yleensä kuukausia ennen kuin munista kehittyy valmiita poikasia. Haudontaan kuuluu munien säännöllinen kostuttaminen, homeen välttäminen ja sopivan lämpötilan ylläpito. Mikäli olosuhteet ovat olleet oikeat, niin voi odottaa pikkuisten kummitussirkkojen lopulta kömpivän ulos munista.

Munista kuoriutuvia poikasia kutsutaan myös nymfeiksi tai larvoiksi ja ne edustavat kummitussirkkojen toukka-astetta. Poikasten kehittyminen aikuisiksi vaatii kuukausien odotusta, usein vähintään saman verran kuin munien hautominen, sekä lukuisia nahanluonteja. Jokaisen nahanluonnin jälkeen poikaset ikään kuin syntyvät uudelleen: niiden koko, väritys ja olemus muuttuvat merkittävästi. Kun sopiva määrä nahanvaihtoja on takana, niin kummitussirkka on saavuttanut aikuisuuden.

Täysikasvuisten kummitussirkkojen tehtävänä on lisääntyminen, geenien eteenpäin vieminen ja lajin säilyttäminen. Sirkat voivat lisääntyä kahdella eri tavalla: sukupuolisesti ja neitseellisesti. Jälkimmäiseen ei vaadita ollenkaan koiraita, jolloin tulevat jälkeläiset ovat kaikki naaraita.

Neitseellinen ja sukupuolinen lisääntyminen

Sukupuolinen lisääntyminen on aina ollut kummitussirkkojen alkuperäinen ja niille luonnollinen tapa tuottaa jälkeläisiä. Sukupuolinen lisääntyminen takaa perimän monimuotoisuuden; täysin uusien, ainutlaatuisten geeniyhdistelmien synnyn. Koiraan paritellessa naaraan kanssa se siirtää spermapaketissa eli spermatoforissa jälkipolveen puolet omia perintötekijöitään. Toinen puoli tulee naaraan munasoluista. Näin syntyvät yksilöt ovat kaikki erilaisia - toiset paremmin vallitseviin ympäristön oloihin sopeutuvia kuin toiset.

Luonnonvalinta ohjaa evoluutiota ja samoin se ohjaa kummitussirkkojen kehitystä. Mikäli joku ominaisuus antaa yhdelle yksilölle muihin nähden etulyöntiaseman, niin tämä yksilö pääsee todennäköisesti tuottamaan jälkeläisiä ja sen perimä yleistyy samalla kun huonot yksilöt karsiutuvat pois.

Neitseellisessä eli partenogeneettisessä lisääntymisessä tilanne on erilainen. Sana 'neitseellinen' viittaa naaraan kykyyn tuottaa jälkeläisiä ilman koiraan kanssa parittelua. Yksilö saa tällöin alkunsa naaraan munasolusta ilman hedelmöitystä. Partenogeneettisesti tuotetut jälkeläiset ovat emonsa geneettisiä kopioita, klooneja, eikä niiden perimään tule mitään uutta. Mikäli ympäristö syystä tai toisesta muuttuu kannalle epäsopivaksi, saattaa koko klooni pahimmassa tapauksessa tuhoutua ja laji kadota alueelta.

Kummitussirkoista arviolta noin puolet kykenee lisääntymään neitseellisesti ja ne tekevät näin ainoastaan silloin, kun koiraita ei ole paikalla, eli kyseessä on syklinen partenogeneesi. Luonnossa partenogeneesin tärkeinpänä tehtävänä onkin lähinnä kannan säilyttäminen. Terraariossa kasvaneilla populaatioilla neitseellinen lisääntyminen on paljon yleisempää. Tähän on pääasiassa kaksi syytä: joistakin lajeista on kerätty alunperin vain naaraspuolisia yksilöitä ja harrastajien pienillä eläinmäärillä ei välttämättä aina synny koiraita.

Neitseellisen lisääntymisen vahvuudet tulevat esiin jatkuvasti samanlaisena säilyvässä ympäristössä, kuten terraario-oloissa. Partenogeneesi on nopeaa, tehokasta eikä siinä tuhlata materiaalia mahdollisimman ison jälkeläismäärän aikaansaamisen kannalta turhien koiraiden tuottamiseen. Populaation terveys säilyy aina yhtä hyvänä eikä tarvitse pelätä sisäsiitoksen mukanaan tuomia sairauksia. Partenogeneettisessä kannassa ei myöskään joudu suorittamaan karsintaa tai vastaavaa laaduntarkkailua, sillä kaikki yksilöt ovat pääsääntöisesti samanlaisia ellei merkittäviä mutaatioita pääse tapahtumaan.

Terraario-oloissa saattaa olla joskus lajin terveyden kannalta mielekkäämpää kasvattaa partenogeneettistä kantaa. Mikäli harrastajalla ei ole mahdollisuutta, aikaa tai intoa parantaa sukupuolisesti lisääntyvää kummitussirkkapopulaatiota hankkimalla siihen uusia yksilöitä, niin on järkevämpää keskittyä neitseellisiin lajeihin.

Munat

Kaikkien sirkkojen munat ovat erilasia. Munat ovatkin hyvä tunnistuskeino eri lajien välillä. Munien muotoja löytyy ihan laidasta laitaan: on soikean mallista, pyöreää, litteää ja tikkumaista. Väritys on tavallisesti ruskean ja harmaan eri sävyissä. Myös sinisiä, mustia ja osittain valkoisia munia löytyy. Kaikissa munissa on kaksi selvästi erottuvaa osaa: itse muna sekä kansi, jonka kautta poikanen kuoriutuu. Kannen päällä saattaa olla lisäksi hattu, jonka irtoaminen haudonnan aikana on tavallista eikä vaurioita alkiota. Munien pituus on useimmiten alle 5 mm, mutta suurempiakin löytyy.

Kummitussirkat munivat yleensä 1-4 munaa vuorokaudessa lajista riippuen. Eräät hitaimmin lisääntyvistä lajeista, kuten Pylaemenes guangxiensis, tuottavat vain pari munaa viikossa. Tehokkaasti lisääntyvät sirkat, esimerkkinä Anchiale briareus, saattavat puolestaan tehdä kymmeniä munia vuorokaudessa. Lajit, jotka liimaavat tai hautaavat munansa, tuottavat munia usein hitaammin ja vähemmän kuin ne, jotka tiputtavat munat terraarion pohjalle.

Sirkoilla on pääasiassa neljä tapaa munia. Valtaosa yksinkertaisesti pudottaa munansa maahan. Sen vuoksi pohjamateriaalin olisi hyvä olla vaaleaa paperia, jolta munat löytää helposti. Näin tekeviä lajeja ovat esimerkiksi Acrophylla wuelfingi, Diapherodes gigantea, Neohirasea maerens ja Phyllium giganteum.

Toinen tapa on munia johonkin pohjamateriaaliin. Tällä tavalla munivien lajien, muun muassa Aretaon asperrimus, Eurycantha calcarata ja Haaniella dehaanii, naaraat tunnistaa niiden peräpäässä olevasta munanasettimesta. Se on suuri piikin näköinen rakenne, jolla naaras upottaa munat pohjamateriaaliin haluamaansa syvyyteen. Näin munivia sirkkoja varten tulisi varata kosteaa hiekkaa, vermikuliittia tai lannoittamatonta turvetta vähintään 5 cm kerros vaikkapa kannettomaan karkkilaatikkoon. Tärkeintä on että naaras mahtuu kokonaan rasiaan eikä kykene vahingossa kaatamaan sitä.

Kolmannen tavan kummitussirkat liimaavat munansa johonkin. Yleisimmät kohteet lienevät kasvien lehdet, terraarion nurkat tai oksat. Munien määrän seuraamisen ja terraarion puhdistamisen kannalta olisi viisasta laittaa asumukseen esimerkiksi rypistetty kankaanpala, johon naaras voi munia. Liimattuja munia saattaa olla vaikea irrottaa alustasta liiskaamatta niitä. Sipyloidea sipylus munii tällä tavalla.

Neljäs ja kenties erikoisin tapa on Asceles-suvun lajeilla. Nämä siivekkäät kummitussirkat sijoittavat ohuet munansa kasvien lehtiin niin, että munan terävä alaosa lävistää lehden.

Hautominen

Kummitussirkat viettävät pitkän ajan elämästään munina. Haudonta vie aikaa lajista, lämpötilasta, kosteudesta ynnä muista tekijöistä riippuen yleensä 2-6 kuukautta. On myös lajeja, kuten Heteropteryx dilatata, joiden munia joutuu hautomaan yli vuoden. Joillakin lajeilla saattaa aikaa vierähtää vieläkin enemmän. Mikäli munat on tuotettu partenogeneettisesti, niin hautomiseen vaadittava aika voi pidentyä.

Lämpötilaa nostettaessa hautoma-aika lyhenee joskus jopa parilla kuukaudella. Jos lämpötila kohoaa liian korkeaksi (yli +30°c), munista saattaa kuoriutua lisääntymiskyvyttömiä gynandromorfeja. Ne ovat ulkonäöltään koiraan ja naaraan välimuotoja. Lämpötilan noustessa tiettyyn pisteeseen munat tuhoutuvat. Kylmässä kehitys toisaalta hidastuu ja liian alhaisessa lämmössä lakkaa kokonaan, kunnes kehittyvät poikaset lopulta kuolevat. Pakastaminen onkin tehokas keino tuhota ylimääräiset munat. Huoneenlämpö 20-25°C on sopiva munien hautomiseen.

Munat voidaan jättää kuoriutumaan terraarion pohjalle, mutta niiden määrän seuraamisen ja terraarion puhdistamisen vuoksi on järkevää sijoittaa munat erityiseen haudonta-astiaan. Tarkoitukseen soveltuu mikä tahansa läpinäkyvä ja kannellinen rasia, johon saa tehtyä ilmareikiä. Haudontarasian on pienille lajeille oltava vähintään 3 cm korkea, jotta poikaset mahtuvat kuoriutumaan kunnolla. Esimerkiksi pakasterasia, kannellinen viilipurkki ja muut vastaavat astiat ovat varsin hyviä. Rasiaan kannattaa teipata lappu, johon on kirjoitettu mitä lajia siinä on hautumassa ja milloin ne on munittu. Näin tietää milloin voi mitäkin lajia odottaa kuoriutuvan.

Hautoma-astian pohjalle voi laittaa mitä erilaisempia materiaaleja. Hiekka, turve ja vermikuliitti ovat hyviä. Niissä kosteus säilyy hyvin eikä hometta ilmesty kovin herkästi. Lajeille, joiden munat eivät vaadi hirveästi kosteutta, riittää kun pohjamateriaalia sumutetaan parin viikon välein. Toisille lajeille haudonta-alustan on oltava jatkuvasti kosteana. Ääripäitä tulee kuitenkin jokaisessa tapuksessa välttää eli ei rutikuivaa eikä märkää.

On siis suositeltavaa kerätä munat terraariosta ja sijoittaa ne erilliseen hautoma-astiaan. Keräämisessä täytyy olla tarkkana jottei mukaan tule muuta roskaa, koska orgaaninen aines homehduttaa hautoma-alustan. varsinkin karheiden munien pinnan uurteissa sekä munan hattuosassa on usein paljonkin likaa. Lika saadaan poistettua sijoittamalla munat talouspaperin päälle, kostuttamalla sumutinpullolla ja antamalla kapillaari-ilmiön vetää irtoaines mukanaan paperiin. Tämän jälkeen munat voidaan laittaa hautumaan niille tarkoitettuun paikkaan.

Haudonnan aikana munien kostutus tapahtuu tavallisella sumutinpullolla. Suihkutetaan hautoma-alustaa enimmäkseen munien ympäriltä ja rasian seinämiltä. Ei ole suotavaa suihkuttaa suoraan munia päin koska tällöin ne ovat vaarassa homehtua.

Aika on oikeastaan ainoa asia, joka tekee hautomisesta vaikeaa. Jo neljän kuukauden odotus saattaa tuottaa ongelmia eikä aina kykene kastelemaan haudonta-alustaa säännöllisesti. Kuivuus tappaa poikasen, mikäli sitä kestää liian kauan. Munan kuori suojaa alkiota melko hyvin kuivuudelta ja pari päivää kuivassa ei ole ongelma. On huomioitava että joidenkin lajien, kuten Carausius morosus, munat eivät siedä jatkuvaa kosteutta vaan vaativat hautoma-alustan ajoittaista kuivahtamista. Lliian kosteassa tai huonosti tuuletetussa tilassa alkioita uhkaa puolestaan homesieni, joka pitkän ajan kuluessa tuhoaa kehittyvän poikasen. Homeiset munat on hyvä heittää pois tai sitten poistaa home esimerkiksi kevyesti paperin kulmalla, siveltimellä tai vastaavalla.

Haudontamateriaali

On olemassa monia hyviä hautontamateriaaleja, jotka sopivat useimpien kummitussirkkalajien munien haudontaan. Toiset materiaalit pysyvät hyvin kosteana, mutta homehtuvat helposti. Toiset alustat eivät homehdu, mutta saattavat kuivua haudonnan aikana. Oikeaa hautonta-alustaa valitessa tulisi kiinnittää eniten huomiota juuri munien herkkyyteen ja kosteusvaatimuksiin.

Yleisesti ottaen niiden lajien munat, jotka naaras hautaa maahan, tarvitsevat paljon kosteutta ja ne tulisi myös harrastajan haudata johonkin materiaaliin. Luonnossahan munat jäävät suojaan maan sisään ja saavat tarpeeksi kosteutta siitä välttäen samalla kuuman ja kuivattavan auringonpaisteen. Kun munat siirretään hautumaan keinotekoiseen ympäristöön, täytyy huolehtia etteivät ne uppoudu liian syvälle tai liian tiukasti alustaansa, jolloin poikaset eivät pysty kuoriutumaan. Toimiva tapa on sijoittaa ne noin 5 mm pinnan alle ilmavaan mutta kosteaan haudontamateriaaliin. Munat on suotavaa asetella niin, että niiden kannet ovat ylöspäin. Saman tekee sirkkanaaras muniessaan.

Useimmat lajit tyytyvät pudottamaan munansa terraarion pohjalle. Näiden lajien munat vaativat yleensä keskimääräistä vähemmän kosteutta kuin edelliset, mutta poikkeuksiakin löytyy. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei munia tarvitse haudata mihinkään. Varsinkin heiveröisten sauvasirkkamaisten lajien munien hautaaminen saattaa olla poikasille kohtalokasta. Lajien kosteusvaatimuksista riippuu se minkälaisella alustalla munia haudotaan.

On joitakin lajeja, jotka liimaavat munansa terraarion nurkkiin, kasveihin ja kiipeilyoksiin. Näiden munat voidaan jättää terraarioon kuoriutumaan tai irrottaa varovasti ja siirtää jonnekin muualle hautumaan. Sama pätee kasvien lehtiin munansa asetteleviin lajeihin.

Talouspaperi sopii loistavasti kuivuutta sietäville ja nopeasti lisääntyville lajeille, joiden haudonta-aika on alle 3 kuukautta. Paperi kuivuu ja toisaalta sitä myös kastelee helposti liikaa, joten se ei ole sovelias herkille lajeille. Se on kuitenkin vaivaton haudonta-alusta ja homehtuu vain ollessaan todella kostea tai likainen. Esimerkiksi Carausius morosus, Medauroidea extradentata ja Ramulus artemis -lajien munat voidaan hautoa talouspaperin päällä.

Hiekka on yksi kätevimmistä haudontamateriaaleista. He on helppo pitää sopivan kosteana ja homehtuu harvoin. Toisaalta home on myös vaivatonta poistaa sen pinnalta. Hiekka soveltuu kuitenkin varsin huonosti munien hautaamiseen, sillä siitä tulee kastuessaan painavaa. Munat voidaan joko hautoa hiekan pinnalla tai upottaa siihen niin, että kansi jää hieman pinnan yläpuolelle. Hiekka soveltuu käytännössä kaikkien lajien munien haudontaan.

Vermikuliitti on kevyttä, sitoo paljon kosteutta itseensä eikä homehdu herkästi. Siihen voi haudata munia tai jättää ne pinnalle hautumaan. Vermikuliitti takaa haudonnan aikana tasaisen kosteuden, joten se sopii vaativillekin lajeille. Vermikuliitti pöllyää kuivana ja siitä irtoaa ihmiselle haitallisia aineita, joten sitä pitää käyttää vain kostutettuna. Vermikuliitissa hautuvat erinomaisesti monien eri lajien munat.

Turve on materiaaleista luonnonmukaisin. Se on sitoo hyvin kosteutta, mutta on samalla melko helposti homehtuvaa. Turve sopii sekä munien hautaamiseen että naaraiden muninta-astiaan. Se käy hyvin esimerkiksi Trachyaretaon brueckneri, Eurycantha calcarata sekä Sungaya inexpectata munien haudontaan.

Kookoskuitu, kookospähkinän kuoresta valmistettu materiaali, muistuttaa ulkonäöltään tavallista turvetta, mutta on kastuessaan paljon kevyempää ja ilmavampaa. Síksi se loistava haudontamateriaali useimmille eri lajeille. Kuitu säilyttää kosteuden tehokkaasti eikä sitä tarvitse olla koko ajan kastelemassa. Kyseessä on siis äärimmäisen hyvä haudonta-alusta, jonka ainoa huono puoli on vaikea saatavuus.

Terraarion pohja on kenties yleisin haudontapaikka harrastuksen alussa, kun munia ei vielä löydetä roskien seasta vaan ne kaikki pääsevät rauhassa kuoriutumaan poikasiksi. Terraarion huolimaton siivous voi olla myös syynä näihin sirkkainvaasioihin. Terraarion pohjalla ei kannata hautoa munia juuri kannan räjähdysmäisen kasvun vuoksi, sillä pohjalle jäävien munien määrää on vaikea seurata. Hyvin ilmastoidun, mutta samalla riittävästi kostutetun, terraarion pohja sopii kuitenkin joidenkin vaativien lajien haudontaan, sillä tehokas ilmanvaihto ehkäisee hometta. Saman asian ajaa tavallinen kukkaruukku, jonka päälle on laitettu tiheää verkkoa poikasten karkaamisen estämiseksi ja hyvän ilmanvaihdon takaamiseksi.

Poikaset

Kun munia on haudottu tarpeeksi pitkään, niistä kuoriutuu aikanaan pikkuisia sirkkoja. Poikaset ovat täysikasvuisia yksilöitä herkempiä väärälle hoidolle ja käsittelylle. Niiden kanssa on oltava erityisen tarkka esimerkiksi kosteuden ja ravinnon kanssa. Kaikkein kriittisin vaihe on yleensä pari-kolme ensimmäistä nahanluontia. Juuri tiheän nahanvaihdon vuoksi on kosteuden oltava korkeampi kuin aikuisilla yksilöillä. Toisaalta on varottava suihkuttamasta liikaa, jotta pikkuiset eivät huku vesipisaroihin. Hometta tulee myös varoa kosteuden ollessa korkea.

Vaativuus ravinnon suhteen on yleensä lajikohtaista. Joidenkin lajien poikaset kuolevat samalla ruoalla, jolla aikuisia ruokitaan. Aina pitää varmistaa, että ne huolivat annettua kasvia eivätkä kuole nälkään. Alusta lähtien tarjotaan useita eri kasveja - esimerkiksi vadelma, tammi ja orapihlaja ovat loistava yhdistelmä. Heiveröisille poikasille saattaa joskus joutua leikkaamaan pientä alkua ruokakasvin lehteen, sillä niiden suuosat eivät aina kykene hienontamaan kaikkein vahvimpia lehtiä (etenkin tammi, salal, alppiruusu). Poikaset alkavat yleensä syömään kolmen päivän sisällä kuoriutumisesta, mutta joskus Extatosoma tiaratumien kanssa aikaa saattaa vierähtää jopa viikko. Varma todiste syömisestä on uloste terraarion pohjalla sekä kasvien lehdistä löytyvät pienet reiät. Vettä poikaset tarvitsevat kuitenkin heti. Parasta onkin sumuttaa terraario samalla kun laittaa vastakuoriutuneet sinne.

Poikasen kuoriuduttua munasta se tulee siirtää varovasti esimerkiksi paperin avulla poikasastiaan. Tähän tarkoitukseen käy oikeastaan mikä tahansa terraario, joka on tarpeeksi tiivis etteivät pikkuiset karkaa. Muun muassa karkkirasia, lasipurkki ja pakasterasia ovat hyviä. Poikasastia sumutetaan

kosteaksi ja sinne laitetaan sopivaa ruokakasvia sekä pohjalle mieluiten ohut kerros talouspaperia. Liian monen sirkan laittamista samaan purkkiin tulee välttää, sillä ne luultavasti aiheuttavat toisilleen vahinkoa. Vaikka ne eivät söisi toisiaan, niin ne saattavat silti pilata toistensa nahanluonnin. Ihan nuorimpia poikasia ei myöskään kannata sijoittaa täysikasvuisten yksilöiden kanssa samaan terraarioon, sillä aikuiset voivat tahtomattaan tallata pienempänsä.

Kun poikaset ovat asianmukaisessa terraariossa niiden käsittelyä on parasta välttää, sillä ne ovat hentoja ja vahingoittuvat erittäin helposti. Kun terraariota pitää siivota, niin pikkuiset kannattaa siirtää esimerkiksi ruokakasvin tai kiipeilypuun mukana. Jos poikasia on pakko häiritä, niin niitä voi kevyesti työntää peräpäästä tai puhaltaa ilmaa niitä kohti, jotta ne lähtisivät liikkeelle ja ohjata ne vaikka kasvin lehdelle.

Poikasia voidaan luokitella nahanluontien määrän mukaan eri ikäryhmiin. Tämä helpottaa usein ymmärtämään tieteellisiä sekä vieraskielisiä tekstejä aiheesta. Vastakuoriutuneita poikasia kutsutaan yleisesti nimellä larva 1 (L1) eli ensimmäinen toukkavaihe. Englanniksi vastaava termi on first instar eli ensimmäinen kehitysvaihe. Kerran nahkansa luonut poikanen on larva 2 eli L2, kahdesti nahkan luonut L3 ja niin edelleen.

Kasvuvaihe, eli aika kuoriutumisesta aikuisuuteen, kestää yleensä 2-6 kk lajista riippuen. Tänä aikana kummitussirkat luovat nahkansa 4-9 kertaa lajinsa mukaan, koiraat kerran vähemmän kuin naaraat. Alussa tahti on nopea, mutta hidastuu aikuistumista ja lopullista pituutta kohti mentäessä. Poikasten kanssa on oltava erityisen tarkka terraarion koosta. Poikaset täytyy siirtää isompaan terraarioon heti kun asumus käy liian pieneksi, jotta ne voivat luoda nahkansa kunnolla. Nahanluontien vuoksi kosteuden on oltava hieman korkeampi kuin täysikasvuisilla sirkoilla.

Viimeisen nahanluonnin jälkeen kummitussirkka on täysikasvuinen ja voi lisääntyä. Naaraan muniminen alkaa muutaman viikon kuluttua viimeisestä nahanvaihdosta ja kestää useita kuukausia, usein kuolemaan asti. Aikuistumisen jälkeen sirkat elävät 4-12 kuukautta, naaraat monesti uroksia huomattavasti pidempään. Jos kummitussirkat saa kasvatettua täysikasvuiseksi voi melkeinpä huokaista helpotuksesta, sillä aikuisten kanssa ei tavallisesti tule juurikaan ongelmia.

Nahanluonti

Tärkein mutta samalla myös vaarallisin vaihe kummitussirkkojen kehityksessä on nahanluonti. Nahanluonnin aikana sirkka on täysin puolustuskyvytön ulkoisia tekijöitä vastaan mutta riski on otettava, sillä nahanluonti on ainoa tapa kasvaa aikuiseksi, saavutta sukukypsyys ja päästä lisääntymään.

Nahanvaihto on myös asia, joka täytyy ottaa kummitussirkkojen kasvatuksessa huomioon. Ensinnäkin sirkat vaativat runsaasti tilaa ja ennen kaikkea terraarion korkeutta nahanluontinsa aikana. Liian matalassa terraariossa kummitussirkka saattaa osua maahan, jolloin se ei joko pääse irti vanhasta nahkasta tai sitten uusi kitiinikuori kuivuu väärään asentoon. Seurauksena saattaa olla siipien vioittuminen, tuntosarvien sekä jalkojen vinous tai niiden menettäminen ja pahimmassa tapauksessa kuolema. Liian ahtaassa terraariossa ongelmia tulee lajitovereista, jotka saattavat ohi kulkiessaan syödä paikallaan rimpuilevan, puolustuskyvyttömän sirkan tai tiputtaa sen maahan.

Toiseksi ilmankosteus on oltava sopiva, jotta sirkka pystyy irrottamaan itsensä vanhasta nahkasta. Liian kuivasta terraariosta seuraa herkästi etenkin raajojen jääminen vanhan nahkan sisään. Hyvällä tuurilla kummitussirkka saa itsensä irti vanhasta nahastaan ja menettää vain jalan tai pari. Huonolla tuurilla sirkka jää nahkansa vangiksi ja menehtyy.

Kummitussirkan lähestyvä nahanluonti on helppo huomata: sen vartalo muuttuu erittäin paksuksi, aktiivisuus vähenee ja kummitussirkka saattaa viettää viimeiset päivät lähes liikkumatta valitsemallaan nahanluontipaikalla. Kun nahanluonti viimein alkaa, sen huomaa sirkan harmaasta väristä. Tällöin vanha nahka irtoaa uuden pinnasta ja nahanvaihto alkaa.

Aluksi vanha nahka rikkoutuu tyypillisesti etuselän kohdalta ja kummitussirkka alkaa pungertamaan läpi. Se heiluttelee ja nykii itseään vaivalloisen näköisesti. Ensimmäisenä kummitussirkka puskee ulos päänsä ja kenties tuntosarvet riippuen niiden pituudesta. Seuraavana tulevat keskijalat, takajalat ja pitkät etujalat tulevat usein viimeisinä. Jalat saattavat olla jossain vaiheessa kaksinkerroin, mutta uusi kitiini on sen verran pehmeää ja joustavaa ettei tästä aiheudu vahinkoa sirkalle.

Varsinainen nahanluonti kestää kummitussirkan iästä, sukupuolesta ja lajista riippuen noin 10-30 minuuttia. Uuden nahan kuivattelu kestää vähintään saman verran ja usein pidempäänkin. Nahan kuivattelu tapahtuu niin, että kummitussirkka roikkuu takaruumiinsa varassa vanhassa nahkassaan ja kenties heiluttelee raajojaan sekä leukarihmojaan tai pumppaa siipiään auki. Kitiinin täydellinen kuivuminen saattaa kestää kosteudesta riippuen peräti vuorokauden verran, joten sirkka on vaurioille altis vielä roikkumisvaiheen päätyttyäkin.

Kummitussirkan käsittelyä tulee ehdottomasti välittömästi juuri ennen nahanluontia, nahanluonnin aikana sekä kuivattelun ollessa vielä käynnissä. Tarpeeton käsittely saattaa pilata koko prosessin ja johtaa sirkan vaurioitumiseen tai kuolemaan.

Nahanluonnin vuoksi terraarion on siis oltava tarpeeksi korkea, vähintään kolme kertaa sirkan vartalon pituinen ja enemmänkin, mikäli jalat ovat poikkeuksellisen pitkät. Kummitussirkka ei aina mene terraarion korkeimpaan kohtaan luomaan nahkaansa, joten pelkästään sen vuoksi korkeutta pitää olla runsaasti. Jos sirkka jostain syystä aloittaa nahanluontiprosessin liian matalalla, niin se kannattaa siirtää nopeasti korkeammalle. Kummitussirkkaan ei kosketa vaan siirretään se oksa, terraarion kansi tai muu pinta mihin sirkka on itsensä ripustanut. Mikäli sirkka on pudonnut terraarion pohjalle, se voidaan varovasti asetella vanhasta nahkasta löytyvien kitiinikynsien avulla oksalle roikkumaan.

Nahanluonti voi liian kuivassa terraariossa pitkittyä tai sitten se ei käynnisty ollenkaan, jolloin hailakan värinen kummitussirkka saatetaan löytää terraarion pohjalta tai oksalta kuolleena. Tällöin sirkan pää on usein taittunut vasten ventraalipintaa ja jalat ovat jääneet roikkumisasentoon. Pitkittynyt luonti voidaan joissain tapauksissa pelastaa sumuttamalla varovasti vettä sirkkaa kohden. Kitiinin kovetuttua kostutus ei enää auta.

Nahanluonnin jälkeen kummitussirkan pituus muuttuu usein merkittävästi. Poikasen ensimmäisten nahanluontien aikana pituus voi kasvaa jopa kaksinkertaiseksi. Nahanluontien myötä sirkka alkaa muistuttamaan yhä enemmän täysikasvuisia lajinsa edustajia. Piikit ja siivet kasvavat ja värit muuttuvat. Sukupuolten väliset erotkin tulevat näkyviin. Nahanluonteja on lajista, sukupuolesta sekä lämpötilasta riippuen 4-9, koirailla kerta vähemmän kuin naarailla. Alussa nahanluontien väli on lyhyt, mutta se usein hidastuu aikuistumista ja lopullista pituutta kohti mentäessä. Lisäksi nahanluonnin kesto tyypillisesti pitenee.

Nahanluonteja kuvasarjoina

• Extatosoma tiaratum
• Oxyartes lamellatus
• Ramulus artemis

Kudosten korjautuminen

Selkärankaisista poiketen hyönteisten tukiranka on ulkoinen ja muodostuu

kitiinistä. Kitiini on luita joustavampaa mutta sen vauriot eivät korjaudu samalla tavalla. Tukirangan joustavuuden ansiosta kummitussirkat kykenevät putoamaan pitkiäkin matkoja saamatta vakavia vammoja. Jossain vaiheessa raja tulee kuitenkin vastaan ja liian pitkä pudotus johtaa kirjaimellisesti sirkan ulko- ja sisäosien murskautumiseen.

Kitiini ei korjaudu merkittävissä määrin sirkan ollessa massaa keräävässä vaiheessa eli nahanluontien välisessä tilassa. Tällöin kitiinin murtumalinja säilyy selkeästi havaittavana nivelen kaltaisena rakenteena. Pienellä murtumalla ei useinkaan ole vaikutusta sirkan elämään, mutta raajan taittuminen johtaa yleensä sen toiminan menetykseen sekä raajan irtoamiseen seuraavan luonnin yhteydessä.

Mikäli sirkka on yhä kasvuvaiheessa, niin vaurion korjautuminen saattaa tapahtua regeneraatiolla. Kummitussirkoilla regeneraatio eli kyky korjata menetetty osa on tavallista, mutta täysikasvuiset eläimet eivät siihen kykene. Osien uudistaminen rajoittuu useimmiten raajoihin. Tuntosarvien tai vartalon vammojen korjausmekanismit eivät ole yhtä tehokkaita. Uudistuminen tapahtuu asteittain sirkan luodessa nahkansa. Esimerkiksi menetetty jalka korjautuu lähes huomaamattomalle tasolle noin kolmen luonnin kuluttua - joskus jo aiemminkin.

Raajan regeneraation vaiheet vaihtelevat hieman, mutta alkavat aina kitiinin vauriosta. Vaihtoehtoina on että raaja menetetään heti tai sitten vaurioitunut jalka putoaa seuraavan nahanluonnin aikana. Jalan irrottua uuden raajan aihe tulee näkyviin yleensä seuraavan luonnin yhteydessä, mutta jos vaurio on tapahtunut juuri ennen nahanluontia, niin aiheen ilmestyminen vie kaksi nahanluontia. Pitkäkoipisilla yksilöillä aihe on usein kiertynyt itsensä ympärille; lyhytraajaisemmilla lajeilla se muistuttaa jo pienen pientä jalkaa. Raaja ei tässä vaiheessa ole vielä toiminnallinen, vaikka se yleensä onkin kykenevä liikkumaan. Jalan aihe on sen heikoin muoto, mutta toiminnallisuus saadaan yleensä jo seuraavan nahanluonnin jälkeen.

Raajojen uusiutuminen ei ole aina täydellistä - etenkään juuri

aikuisuuden kynnyksellä olevien tai erittäin massiivisten sirkkojen kohdalla. Tällöin uusi jalka saattaa jäädä selvästi muita pienikokoisemmaksi tai pahimmassa tapauksessa pelkäksi aiheeksi.

Kudosten regeneraatio vaatii paljon energiaa, mikä vaikuttaa kummitussirkan kehitykseen. Yksilön kehitys saattaa hidastua tai se voi jäädä normaalia pienikokoisemmaksi, koska sirkka joutuu käyttämään kudosten uusiutumiseen ison määrän syömästään ravinnosta.

Verenvuoto on todennäköistä, jos kitiiniä rikkonut vaurio yltää ruumiinonteloon asti. Kummitussirkkojen kudosneste eli hemolymfa on vihreää ja haavan parantuminen tapahtuu samankaltaisin mekanismein kuin selkärankaisilla. Haavan sijainti havaitaan yleensä smaragdinvihreän, kovan ja kiiltävän ruven muodostuttua.

Kannan hyvä laatu

Kuten muitakin eläimiä kasvatettaessa on myös kummitussirkkojen kanssa tärkeä asia edistää kannan hyvää laatua ja terveyttä sekä lajinomaisia piirteitä. Käytännössä tämä on lähes mahdotonta muutaman samaa lajia olevan yksilön kanssa, mutta heti kun sirkkoja on jo jonkinlainen populaatio on syytä aloittaa kannan hyvän laadun tarkkailu.

Yksi kummitussirkkojen terveyden kannalta tärkeä asia on ravinnon laatu. Mikäli sirkat saavat syödä heti kuoriutumisestaan lähtien tuoretta, monipuolista ja oikeaa ravintoa, niistä kasvaa suuria ja värikkäitä sekä kaikin puolin terveitä yksilöitä. Varsinkin talvisin tulisi ravintoa monipuolistaa kasvattamalla osa ruoasta itse, pakastamalla, kuivaamalla ja ostamalla ruokakaupasta erilaisia kasveja.

Ehkä kaikkein merkittävin asia lajin kannalta on kuitenkin välttää sisäsiitosta. Jos esimerkiksi samasta poikueesta olevat kummitussirkat saavat keskenään jälkeläisiä, niin niiden geeneissä mahdollisesti olevat virheet eivät katoa vaan toistuvat. Sirkoilla alkavat näkymään perinnölliset viat ja sairaudet: normaalia pienempi koko, poikasten epämuodostumat, nahanluontivaikeudet, mitätön väritys, munien vähäisyys ja pieni koko, alhainen kuoriutumisprosentti, suuri poikasten kuolleisuus sekä oudot äkkikuolemat. Tämän vuoksi sukupuolisten lajien kantoja tulee parantaa säännöllisesti uusilla, eri sukuisilla yksilöillä.

Partenogeneettisten lajien kohdalla mutaatiot ovat merkittävin kannan perimää muuttava tekijä. Useimmat mutaatio ovat täysin harmittomia ja huomaamattomia. Toisinaan tapahtuu kuitenkin mutaatioita, jotka johtavat yksilön kuolemaan. Albinismi on esimerkki harmittomasta mutta näkyvästä mutaatiosta, joka saattaa tapahtua myös partenogeneettisessä populaatiossa.

Kun kummitussirkat ovat täysikasvuisia, tulisi tehdä seulonta eli valita vain terveimmät, suurimmat ja värinsä puolesta hyvät yksilöt jatkamaan sukua. Sukupuolisesti lisääntyvien lajien kohdalla on myös syytä yhdistää eri kannasta peräisin oleva naaras sekä koiras, jotta perimään saadaan vaihtelua. Pienet tai muuten populaation kannalta epäsopivat yksilöt tulee sijoittaa eri terraarioon, etteivät ne lisäänny terveiden kanssa. Huonojen yksilöiden munat on parasta tuhota.

Ylimääräiset munat

Useimmat kummitussirkat ovat erittäin tehokkaita ja nopeita lisääntymään. Pelkästään yksi naaras saattaa tuottaa satoja tai jopa tuhansia munia elämänsä aikana. Jokainen tajuaa hetken mietittyään ettei satojen sirkkojen majoittaminen ole mahdollista. Ja, mikä tärkeintä, ei ole eläimen edun mukaista elää liian ahtaassa tilassa, jossa se luultavasti joutuu lajitovereidensa vahingoittamaksi. Ylimääräisistä munista on siis päästävä eroon.

Heti munien tulosta lähtien kannattaa miettiä miten paljon täysikasvuisia sirkkoja kykenee pitämään. Vaikka poikaset ovat syntyessään pieniä, niistä kasvaa aikuisia sirkkoja. Sukupuolisesti lisääntyvien lajien kanssa on myös huomiotava se, että koiraita ja naaraita olisi kumpiakin saatava. Poikasia joudutaan väkisinkin jättämään hieman enemmän kuin on tarpeen, sillä varma sukupuolen määritys voidaan tehdä usein vasta ensimmäisen nahanluonnin jälkeen.

Kuoriutumisprosentti on myös hyvä tietää. Helppojen lajien munista kuoriutuu lähes jokainen; vaikeampien lajien munista ei välttämättä kuoriudu edes puolet. Haastavien lajien kohdalla on järkevintä varata munia itselle enemmän kuin helppojen lajien kohdalla. Kannattaa myös pohtia poikasten selviytymisprosenttia. Jälleen helpoista lajeista luultavasti melkein jokainen poikanen saavuttaa aikuisuuden, mutta vaikeiden lajien poikasista ehkä vain pieni osa.

Varmin tapa on hautoa runsaasti munia ja tuhota ylimääräiset munat, kun poikasia on kuoriutunut tarpeeksi. Pitkäikäisten tai erittäin nopeasti kehittyvien lajien kanssa uutta sukupolvea ei kannata ottaa kasvatukseen ennen kuin edelliset käyvät vanhoiksi, jolloin kummitussirkkojen yksilömäärä voidaan pitää järkevän kokoisena.

Kasvatukseen jätettävien poikasten määrä voidaan suhteuttaa lajin vaatimustasoon, lisääntymistapaan, elinikään sekä haluttuun populaatiokokoon. Esimerkiksi helppojen partenogeneettisten lajien kanssa voidaan säästää noin viisi poikasta ja sukupuolisten lajien kanssa puolet enemmän, jolloin voi olla varma että tuloksena on riittävästi lisääntyviä täysikasvuisia yksilöitä. Vaikeiden lajien poikasia on pidettävä tietenkin paljon enemmän. Loput munat tuhotaan, kun tarpeeksi poikasia on kuoriutunut.

Yksi tapa päästä ylimääräisistä munista ja kummitussirkoista eroon on lahjoittaa niitä toisille harrastajille. Yleisimmät lajit eivät yleensä mene kovin helposti, mutta harvinaisemmat ovat usein hyvin kysyttyjä.

Mikäli munia ei saa annettua kenellekään on viimeinen keino tuhota ne. Varmin tapa on yksinkertaisesti murskata munat vaikka paperin välissä. Ne voi myös laittaa pienessä rasiassa pakkaseen alle -18°C lämpötilaan ja antaa olla siellä vähintään vuorokauden. Tämän jälkeen ne voi huoletta heittää pois.

Koskaan ei saa heittää munia suoraan ulos tai biojätteisiin, sillä siellä ne kuoriutuvat ja poikaset lähtevät samantien etsimään ruokaa. Kummitussirkat eivät kuulu Suomen luontoon ja kesällä ne voivat aiheuttaa suurtakin vahinkoa päästessään puutarhaan tai läheiseen vatukkoon ruokailemaan. Toisaalta ne voivat myös menehtyä tuskallisesti kuoriuduttuaan suljetussa roska-astiassa.